Päivää tasaamassa

Quiton lentoasemakin on aika pieni, suhteessa siihen että kaupungissa on pari miljoonaa asukasta. Jonotamme passintarkastukseen; jo koneessa meidän piti täyttää kaksi lomaketta, joissa kyseltiin matkan kestoa, syytä ym. semmoista. Kaksi edelläni jonottavaa joutuu naispuolisen tullihenkilön kyseltäväksi. Kumpikin joutuu selittelemään jotain ja kaivelemaan ylimääräisiä henkkareita ja toinen näyttämään rahansakin. Kun tulen luukulle, kädet melkein tärisevät. Eihän minulla ole passin lisäksi kuin kuvaton kelakortti. Mutta kun tyttö näkee että olen Suomesta, saan lämpimän hymyn ja passi leimataan muutamassa sekunnissa. Sitten alkaa jännitys, onko reppu tullut perille vai mennyt jonnekin Kaukoitään. Pian hihnalle ilmestyykin tutunnäköinen muovipussi, johon reppu piti Helsingissä pakata. Rinkkojen hihnat kun eivät saa roikkua vapaina, ne pitää teippailla kiinni tai pistää reppu muovipussiin, joita saa kentältä.

Kello on täällä nyt kymmenen aamulla ja Suomessa siis kuusi illalla. Saa nähdä miten tämän aikaeron kanssa pärjäilee…

Kun pääsen lentokentän ulostulohalliin, kaksi tyttöä hyökkää jostain luukulta heti kimppuun. Onko minulla hotellia? Hotelli Quitosta saan huoneen 10 dollarilla. Kerron kuitenkin että olen menossa Chicago Hostaliin tai Secret Gardeniin ja tarvitsen vain taksin. Tytöt vain yrittävät mainostaa omaa hotelliaan, mutta en anna periksi. Lähtiessä katsoin netistä, että nuo ovat ne hostellit, joihin ainakin aluksi yritän. Lopulta toinen tyttö vinkkaa paikalle jonkin kaverin ja pääsen sinisen pikkubussin kyytiin. Eihän tämä mikään virallinen taksi ole, mutta olkoon olematta tämän kerran. Kahdeksan dollaria Secret Gardeniin, sovimme.

Ensimmäiseksi Quito vaikuttaa hajuaistiin. Edes paukkupakkasilla kovimmissa ruuhkissa Helsingin keskustassa ei nenään eksy tällaista katkua. Muuten liikenne ei vielä vaikuta mitenkään kaoottiselta. Saavumme hostellini pihaan kapealle kujalle ja taksikuski varoittaa, että pimeällä täällä ei sitten kannata ulkoilla. Sanon, että tiedän, tiedän – olinhan ennen lähtöä etsinyt kaikki mahdolliset varoitukset siitä, mitä Quitossa voi tapahtua.

Hostellin ovi on lukossa, mutta pian jo kapuan kapeita kiviportaita. Portaisiin on maalattu tekstejä Einsteinista ja kukkia, vaikka millä väreillä. Kattoterassilla on baari, josta löytyy Tom, paikan pitäjä. Vapaana olisi vain yksi kahden hengen huone, mutta siitä pitäisi pulittaa kahden hengen hinta – 16 dollaria! En suostu, neuvottelemme ja lopulta minulle järjestyy petipaikka neljän hengen dormissa kuudella taalalla. Kysyn, miten tavarat täällä säilyvät ja minulle kerrotaan, että jätä ihan mihin vain, kyllä kuulemma säilyvät. Jo aiemmin puin ylle rahavyön, nyt pistän passin reiteen kiinnitettävään piilotaskuun. Saan kuulla että kuvaaminen kaupungilla on päivällä kyllä turvallista, mutta kamera kannattaa pitää piilossa. Siispä ei kun menoksi.

Aivan kujan varrelta löytyy ensiksi Internetpiste. Siis ei mikään nettikahvila, virvokkeita näistä kioskeista ei saa, mutta netti ja puhelin on käytössä. Tunti maksaa dollarin ja kirjoitan eka viestit Suomeen. Sitten kaduille. Ensi vaikutelma on, että jalkakäytävät ovat hirveän kapeita. Joskus joutuu väistymään kadun puolelle, mutta vaikka autot ajavatkin reippaasti, ei niitä ole liikaa. Siis välillä voi kävellä ajorataakin. Hostellini on vanhassa kaupungissa ja kadut ovat aika sokkeloisia. Toinen merkittävä havainto on, että kaikki kaupat ja ravintolat – tai paremminkin ruokalat – ovat tosi pieniä, suomalaisten kioskien kokoisia. Yhden alan kaupat ovat aina yhden kadun varrella. Löytyy kuja, jolla on melkein pelkästään näitä nettikioskeja. Ja toisella naisten kenkiä. Ja kolmannella kaakelilaattoja ja vesihanoja. Mutta nyt pitäisi löytää halpa paikallinen ravintola, jossa saisi tankattua tämän KT47-jumbon.

Kävelen pariin ravintolaan ja yritän puhua englantia ”en ingles?” No comprendo. Kaikki ruokalistat ovat myös pelkkää espanjaa ja poistun aina kadulle käsiäni levitellen. Kuluu tunti ja kaksi ja hätä alkaa tulla käteen – ja toinen housuun.
Mäkkäriin en mene, olen päättänyt. Mutta lopulta on pakko valita KFH niminen pikaruokapaikka, jossa on ruokien kuvat seinillä. Saan jonkin kanapalan ja tosi pienet ranskalaiset + kokiksen. Maha on jo sekaisin lennosta, mutta kun en osaa vessaakaan kysellä, painun takaisin hostelliini. Vessoissa täällä on onneksi normaalit pöntöt ja paperiakin. Käytetyt paperit vain pitää jättää roskikseen, sen verran kapeita viemäriputket taitavat olla.

Sitten uudelleen kaupungille – ja taas on vessahätä! Yhdessä pikkukuppilassa opin lopulta että toilettia ei täällä tunne kukaan, mutta kun sanoo baño, kaikki ymmärtävät. Eräältä lähikujalta löytyy myös se Chicago Hostal. Siellä on yhden hengen huoneita tv:llä ja banjolla hintaan 7.50 dollaria/vrk. Ja aamiainen sisältyy hintaan! Lupaan palata seuraavana päivänä, nythän otin jo yöpaikan salaisesta puutarhasta.

Kello tulee viisi ja olen ihan poikki. Rojahdan punkkaani ja nukahdan kohta, onhan Suomessa jo aamuyö. Kuulen kuitenkin kun viereiseen kerrosvuoteeseen tulee kaksi tyttöä, aikaisemmin jo moikattiin, ovat tanskalaisia. Sitten myöhemmin yläpuolelleni rojahtaa kaksimetrinen kanadalainen kaveri. Hiki on lentänyt, mutta onneksi varasin yöksi vettä ja kokista. Banjo kuitenkin kutsuu edelleen, vähän väliä.

Aamuyöllä alan heräillä ja hereillä ovat Tanskan tytötkin. Yläpetin kanadalainen nimittäin kuorsaa korvia särkevästi. Yritän nukkua, mutta sitten joskus kolmen aikaan soi paikallinen herätyskello: ”Kukko kiekuu”. Jossain naapuritalon katolla se konsertoi ja sitä konserttia riittää ainakin kaksi tuntia. Vähän ennen aamukuutta nousen kattoterassille haukkaamaan raitista ilmaa. Siellä on jo yksi britti kirjoittamassa matkapäiväkirjaansa. Saan kuulla, että aurinko nousee täällä aina kuudelta. Ja laskee iltakuudelta. Eilenhän olin silloin jo unten mailla. Lämpötila täällä on muuten öisin n. 10 astetta ja päivisin 20 – 28. Vaikka ollaan päiväntasaajalla, ollanhan 3 km:n korkeudessa. Ja ensimmäisenä päivänä sen kyllä huomaa portaita tai mäkeä kiivetessä. Vettä sataa lähinnä vain öisin, päivisin porottaa aurinko suoraan ylhäältä. Tai jos tuleekin ”sade”, tarkoittaa se muutamaa pisaraa silloin tällöin, ei edes tihkua.

Tunnin päästä pakkaan tavarani ja päätän lähteä toiseen hostelliin. Tanskalaiset lähtivät jo aikaisemmin. Tämän paikan hintoihin ei kuulu edes aamupalaa! Paikka on tosi rähjäinen ja aivan ylihinnoiteltu, netin kautta se on onnistunut hankkimaan turistien suosion. Tosin ilmapiiri on kansainvälinen eikä tarvitse osata espanjaa, se täytyy myöntää.