Kuten jo kerroin, muodoltaan Quito on pitkä ja kapea, pituutta on 22 km ja leveyttä vain kaksi tai kolme. Kaupungin keskusta jakaantuu kahtia, vanhaan kaupunkiin ja La Mariscaliin. La Mariscal on liike-elämän keskus, toinen toistaan hienompia hotelleja täynnä. Kadut ovat leveitä ja autot uusia. Vanha kaupunki taas on ”perinteistä Ecuadoria”; kapeita kujia, talonröttelöita ja autonrotteloita. Ja hotellia sieltä saa etsiä, mutta pieniä hostelleja on joka kulmassa. Ja näissä hostelleissa siis päätin yöni viettää.
Ostan oluen ja valkoviinipullon uudesta majapaikastani, Chicago Hostalista. Täytyy testata varovasti, vieläkö antabus auttaa. Naama vähän oluesta punakoituu, mutta ei muuta, voin siis turvallisin mielin avata viinin. Olutta täällä muuten saa kolmea merkkiä: Brahmaa, Clubia ja Pilseneriä. Minusta kaikki ovat yhtä hyviä, enhän juo kaljaa kuin korkeintaan yhden heti aamulla.
Mutta hostelleihin. Päätän palata vielä Secret Gardenin terassille, olinhan unohtanut paikan avaimenkin lähtiessä taskuuni. Iltapäivä on jo pitkällä ja terassi täynnä. Keskeltä englannin sorinaa kuulen äkkiä tutun sanan ”Helsinki”. Mitä, mitä, hyökkään kysymään ja kaksi suomalaistahan siellä istuu, Kärjen pariskunta Heinävedeltä! Ovat matkalla Galapagos-saarille. Muita suomalaisia ei sitten koko maassa vastaan tulekaan. Lopuksi vähän loukkaannun, kun minulle kerrotaan, että tämä terassi on tarkoitettu vain hostellin asiakkaille, pitäisi siis ottaa huone, että saisi lisää juotavaa. Lähden siis lätkimään, on täällä muitakin paikkoja…
Chicago Hostallissa asun muutaman yön. Paikka on tosi rauhallinen, ainoastaan yhtenä iltana muuan pariskunta juhlii aika äänekkäästi hostellin pubissa. En jaksa mennä mukaan, vaan nautin viinistä ja tv:stä huoneessani. Seuraavana aamuna paikan isäntä vähän loukkaantuneena kertoo, että nämä turistit olisivat tahtoneet ostaa hänen vaimonsa! Että tällaisia vieraita jotkut meistä länsimaisista ovat. Yhtenä iltana otan banaanilikööriä paikan isännän kanssa rupatellen. Valkoviinit kerkisin jo juoda täältä loppuun. Ihmettelen, eivätkö ecuadorilaiset juo ollenkaan, kun ei yhtään juoppoa ole vielä tullut kadulla vastaan. 80 % paikallisista kyllä kuulemma ottaa, mutta vain perjantai-iltana ja lauantaina. Sunnuntaina koko kaupunki on aika autiona, enintään mennään katsomaan jalkapalloa. Ja hostellin nimikin selviää; isännällä on kaksi sisarusta Chicagossa. Tässä maassa joka perheellä on ainakin yksi jäsen jossain ulkomailla töissä. Sieltä sitten lähetetään rahaa kotiin, että perhe saa leipää. Toiveitten täyttymys olisi päästä Espanjaan. Mutta kyllä kuulin monen haikailevan Meksikoonkin. Aamiaiseksi täällä saan kahvia, sämpylän ja tuoremehua. Mutta pannu- tai suodatinjauhatusta on turha toivoa. Tapana on että pöytään tuodaan kuppi kuumaa vettä tai maitoa ja purkillinen murukahvia.
Chicagosta muutan sitten Hostel Marcellaan. Täällä ensimmäistä kertaa kysytään passin numeroa ja nimeä. Respassa on nuoria poikia, mutta itse omistajapariskunta on jo vanhanpuoleinen. Kaupungilta palatessa minulla on eväänä yleensä rommipullo. Tavallisesti lähden kaupungille aamulla seitsemän – kahdeksan aikoihin ja palaan vasta iltakuudeksi. Kävelyä tulee aika monta kilometriä päivässä. Niin, ihmettelin, että aina iltaisin käytävältä kuuluu hirveätä hoilotusta, ecuadorilaista karaokea. Sitten yhtenä iltana en saa rommipulloa auki ja pyydän poikia auttamaan avaamisessa. Tarjoan samalla paukut ja hetken päästä toinen kaveri tulee ovelle. ”Dos chicas” hän selittää ja näyttää että naapurihuoneessa on tosi hyvänmuotoisia tyttöjä. Selitän kuitenkin, että ”Gracias, pero no. Solo.” ”Con amore” minä haluan. Siis että ei kiitos, yksin olen. Rakkauden kanssa haluan jos haluan. Mutta pojat siellä juhlii ja hoilaa tyttöjen kanssa aamuyölle. Minkäänlaisia äänieristyksiähän näissä seinissä ei ole. Ja taas täälläkin kukko herättää aamukolmelta. Ja on vielä pirun pahanääninen. Vähän ennen lähtöä annan pojille puolikkaan rommipullon, kun se kerran heille maistuu.
Seuraavaksi käyn vilkaisemassa Belmont Hostellia. Huone olisi vain 4 dollaria/vrk, mutta onpa niin likaisen näköinen päiväpanopaikka, että ei kiitos. Aivan vierestä löytyy sitten Hostel Oasis. Siisti kahden hengen huone minulle yksin tv:llä ja omalla banjolla 5 dollaria yö. Päivähinta peritään aina etukäteen, mutta eihän se minua haittaa. Yleensähän täällä kaikki palvelut tulevat automaattisesti laskulle. Kaikki nämä majapaikat sijaitsevat muuten parin korttelin sisällä, lähellä San Blasin aukiota. Ja lisääkin hostelleja olisi ollut vaikka kuinka paljon. Tätä Oasista voin suositella kaikille, siellä vietän viimeiset yöni. Joka paikkaan ripottelen muistaessani myös niitä pieniä Suomen lippuja ja salmiakkirasioita. Harmi vain, että useimmissa paikoissa ei ymmärretä sanaakaan englantia. Mutta kyllä käsilläkin ja muutamalla espanjan sanalla aika pitkälle perusasioissa pärjää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti