Ensimmäisinä viininmaistajaispäivinä piti tietysti myös käydä tutustumassa siihen elämän runsaampaan puoleen.
Jotenkin eksyn hienoon hotelliin nimeltä Hilton Colon. Se sijaitsee keskeisellä paikalla Avenida Rio Amazonasilla La Mariscalissa. Pienissä kahviloissa ei yleensä saa viiniä laseittain, pitäisi ostaa koko pullo. Mutta täällä saa. Iltapäivällä eräässä baarissa aloittaa pianisti urakkansa Chaplinin Smilella. Menen tietysti heti juttelemaan, kaveri on Chilestä. Kerron omista sanoituspuuhistani ja siitä että heitin kaikki koneet ja syntikan parvekkeen ovesta pihalle. Miestä vain naurattaa, kyllähän me taiteilijat toisiamme ymmärrämme. Sitten menen erääseen pöytään juttelemaan toisen tyypin kanssa. Hän kertoo olevansa psykiatri tai psykoterapeutti – en muista ihan tarkkaan kumpi – Hollannista. Juttelemme kaikenlaista ja hän kertoo että täällä Hiltonissa on huomenna psykoterapeuttien kansainvälinen konferenenssi. Ja että olen tervetullut mukaan kuuntelemaan luentoja! Selitän huonoa espanjantaitoani, mutta ei se kuulemma haittaa. Kaikki puhuvat englantia, ainoastaan brasilialaiset portugalia. Mutta ”Älä niistä välitä, ei niitä kukaan muukaan ymmärrä”.
Seuraavaksi löydän itseni ihan uudesta paikasta: pohjakerroksessa on kasino! Kymmeniä hedelmä- ja pokeripelejä, joihin ihmiset lappaa pelimerkkejä. Viinilasi kädessä kiertelen ja katselen.Yhden koneen äärestä minulle hymyilee tosi tyylikäs ruskeahiuksinen, keski-ikäinen nainen. Menen tietysti juttusille ja hän sanoo äkkiä:”I love you”. No minähän innostun entistä enemmän kertomaan, mitä rakkaus minulle merkitsee ja taidanpa suudellakin. Meillä on aika hauskaa, mutta kun pyydän häntä drinkille, ei hän raaskikaan jättää peliä. Siis kyllä pitää pelihimon olla ankara, kun kone näin hyvän miehen voittaa. Muutaman paukun jälkeen tarjoilija pyytää minua poistumaan, enkä ymmärrä miksi. Sainko siis ensimmäisen porttikiellon? Mutta odottakaahan, kohta se selviää…
Seuraavana aamuna en pääse ylös niin aikaisin että ehtisin mihinkään konferenssiin. Iltapäivällä tilaan taksin hotelliin, mutta ihmettelen, että miten täällä ei ole yhtään psykiatrin näköistä tyyppiä. Menen kysymään viereisestä pöydästä ja saan kuulla että eihän tämä ole Hilton, vaan Swiss Hotel, yhtä hieno tosin. Ja nämä jotain liikemiehiä. Siirryn siis oikeaan Hiltoniin ja suoraan kasinolle. Ja nyt selviää edellisillan tapaus. Täällä on tapana, että paukut eivät maksa mitään, mutta niitä saadakseen pitää ostaa pelimerkkejä ja pelata. Ja enhän minä eilen pelannut, join vain. No, ostan tietysti merkkejä muutamalla dollarilla ja saan cuba libren. Mutta selitän, että enhän minä osaa pelata pelejä. Lopulta pyydän yhtä joutavaa tarjoilijaa pelaamaan puolestani. Saa pitää voitotkin. Poika pelaa ja kaikilla on hauskaa. Seuraavaksi ostan taas kipollisen merkkejä dollarilla ehkä ja jakelen niitä kenelle sattuu. Hovimestari hyväksyy tämän ja saanpa taas juotavaa. Näin kuluu siis tämä ilta.
Ja vielä kolmas kerta Hiltonissa. Seuraavana aamuna on nimittäin jo melkomoinen kankkunen, valkoviiniä pitää saada äkkiä. Siis taksilla Hiltoniin. Taksi muuten maksaa vanhasta kaupungista La Mariscaliin kaksi dollaria, en siis pahasti tuhlaillut. Selitän hovimestarille että olen Suomen edustaja siinä eilisessä konferenssissa ja nyt pitäisi saada ”Una copa de vino blanco”. Totta kai, minut ohjataan kohteliaasti näköalapöytään. Ja siitähän se päivä taas käynnistyy…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti