Punertava kajastus ilmestyy taivaanrantaan. Onpa huima näky tällaiselle maakravulle. Ja sitten alla näkyy jo saari, täynnään valoja kuin joulukuusi keskellä merta. Monitorin mukaan se on USA:n Puerto Ricolle kuuluva St. Martin. Melkein kaikki saaret ja kaupungit ja kaduthan täällä nimetään jonkin pyhimyksen mukaan. Lentoemännät tarjoilevat aamiaisen ja nyt ei voi valittaa. On kunnon ateria ja hedelmiä ja kaikenlaista purtavaa. Kun pimeys kaikkoaa uskallan lopulta puhutella vieruskaveriakin. Hän innostuukin heti jutustamaan, on bonairelainen kaveri, joka on opiskellut vuoden farmasiaa Hollannissa ja nyt menossa kotiin kesälomalle. Suomen talvi ja avantouinti ovat hänelle kova juttu, kun niistä kerron. Hän puolestaan kertoo, että Bonaire on todella kaunis saari ja ilmasto leuto. Mereltä puhaltava tuuli vilvoittaa kuulemma sopivasti.
Kone kaartaa alas ja kun se vihdoin on maassa, hyvästelen kaverini. Myös meille muille ilmoitetaan, että voimme mennä kentälle puoleksi tunniksi, koska koneen miehistö vaihdetaan. Astun ulkoilmaan ja huh huh – saunahan tämä on! Kello on kuusi aamulla ja lämpöä 28 astetta, mutta se tuuli! Ei se kyllä ainakaan suomalaista vilvoita, kosteutta on varmasti 110 % ja paita alkaa kostua heti. Ja se luonto: pelkkiä kaktuksia tällä saarella kasvaa. Mutta oma maa mansikka, niinhän se on jokaisella. Köyhyys pistää silmiin myös heti; kentän autot ovat vanhoja pickupeja ja odotushuone todella vaatimaton. Ikivanhat muovituolit, yksi baaritiski ja kaksi pientä kioskia. Kysyn, saisinko käveleskellä ulkona, mutta eihän se käy. Transitlappu kädessä täällä nyt istutaan ilman mitään tekemistä.
Viimein käy kutsu koneeseen ja kiiruhdan sinne ensimmäisenä. Edessä on kahden ja puolen tunnin lento Guayaquiliin, Ecuadorin suurimpaan kaupunkiin joka sijaitsee joen suistossa Tyynenmeren rannikolla. Nyt alkavat jo maisemat kiinnostaa. Ensin eteen piirtyy sinertävänä Etelä-Amerikan pohjoisin kärki. En ole ihan varma onko se Venezuelaa vai Kolumbiaa. Sitten maa alkaa rosoilla ja monitori kertoo, että olemme Meridan kohdalla. Sen tiedän kuuluvan Kolumbiaan. Siis jossain täällä se kokaiini kasvaa niin että humisee. Pian maa alla näyttää kuin repeytyvän kahtia. Lennämme vuorien välissä, tosin paljon niiden yläpuolella. Rastatukkaperhe jäi Bonairelle ja sieltä tilalle tuli nuori espanjaa puhuva pari. Kyselen heiltä alla siintävien lumihuippujen nimiä ja onnistun siten tunnistamaan ainakin Cotopaxin ja Tungurahuan. Sitten pariskunta innostuu:”Quito, Quito!” Vuorten välissä näkyykin kaupungin tilkkutäkki. Lennämme kuitenkin nyt sen yli, painumme pian paksuun pilviverhoon ja laskeudumme Guayaquilin kentälle. Täällä kone tankataan ja kolmasosa matkustajista jää pois. Viereeni tulee jostain se sama ukko kuin lähtiessäkin. Koneemme vieressä seisoo American Airlinesin jetti ja tankkiauto ajaa sen siiven alle. Mutta ennen kuin tankkaus alkaa, tankkaajat hyppäävät kentälle, nostavat kädet ylös ja poliisit tarkistavat heidät munaskuita myöten. Jos ovat tupakkamiehiä, varmaan piti jättää tikut ja sytkäri kotiin.
Pian olemme taas ilmassa ja kuulen, että lento Quitoon kestää enää puoli tuntia. Ja niinhän sitä hujauksessa ollaankin pääkaupungin yllä. Kaupunki on vuorten välissä, muodoltaan pitkä ja kapea. Ja kenttä on yhtä kuin yksi lyhyt kiitorata ihan keskellä kaupunkia. Kone kaartelee ja kiertelee vuorten väliin ja sitten näyttää, että tipumme suoraan talojen katoille. Mutta niinpä vain lasku onnistuu. Enhän minä ole oikeasti koskaan pelännyt lentämistä, nautinto se on. Ainakin kun näin harvakseltaan ilmaan pääsee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti