Kone on aika iso MD-11. Minulla on ikkunapaikka ja viereen istuu noin kuusikymppinen elämäänsä tympääntyneen tuntuinen ukko. Alkaa odotus. Ja espanjankielinen papatus. Puolen tunnin päästä tulee ensimmäinen kuulutus: on vähän teknisiä ongelmia, sorry. Taas puoli tuntia, sitten: teknisen vian korjaamiseksi tarvitaan ammattihenkilö, joka on jo tulossa. Sitten puoli tuntia: sorry, position meter on rikki, se joudutaan vaihtamaan, menee vielä tunti, mutta emme voi päästää teitä takaisin kentälle, koska lähtöportilla ei ole enää henkilökuntaa. Hermostuneimmat alkavat kävellä edestakaisin. Lentoemäntien ja purserien luona on jo jono kyselijöitä ja selittäjiä. Koneeseen tuodaan mehua ja jokin keksi lohdutukseksi. Ja äkkiä lentoemot alkavat vaihdella ihmisten paikkoja! Kone on ilmeisesti ylibuukattu. Minun vieruskaveri viedään jonnekin muualle ja vähän ajan päästä tilalle ohjataan nuori silmälasipäinen kaveri, aika tummaihoinen. Ei ole enää kellään kovin hauskaa Audreyn kyydissä...
Lopulta yli kolme tuntia myöhässä tulee kuulutus, että päästään ilmaan. Ja sitten alkaa se loputon yölento. Nyt lennetään nimittäin aurinkoa karkuun ja jo neljän tunnin pimeydessä odottelun jälkeen on edessä vielä n. 12 tuntia pimeyttä. Nukkumisesta ei tule mitään, mutta lopulta pilvimaton yläpuolella näkyy jostain takaa kuun kajastus. Mutta sekin katoaa pian. Tähdet näyttää kovin pieniltä, vaikka näin ylhäällä ollaankin. Monitori kertoo että mennään Atlantin yllä 10 - 11 kilometrin korkeudessa, vauhtia on 950 km tunnissa ja lämpötila -46 astetta. Videolta tulee "Oopperan kummitus" - eipä ole kummoinen leffa. Sitten onneksi Mr. Beania. Pistän korville kuulokkeet ja yritän kuunnella jotain kantria että nukahtaisin. Aiemmin tuotu iltapala oli aika onneton, mutta mehua tarjoillaan pitkin yötä lisää. Edessäni situva nuori perhekin nukkuu jo. Illalla heillä oli tosi hauskaa. Rastatukkainen isä ja äiti leikkivät lapsensa kanssa – eikä kertaakaan tarvinnut pikkuiselle sanoa, että hyss, ei noin saa… Täällä saa nauraa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti